Elokuva
30.1.2026 09:55 ・ Päivitetty: 30.1.2026 09:55
Arvio: Puhelu Gazan todellisuudesta tuottaa tuskaa eettisesti arveluttavassa elokuvassa
Eettisesti arveluttavassa elokuvassa jo edesmennyt palestiinalainen pikkutyttö soittaa todellisen hätäpuhelun, johon dramatisoidut henkilöhahmot vastaavat.
Elokuva on taidemuotona omalakinen ilmaisukenttänsä, jossa fiktion ja dokumentin raja voi häilyä joskus varsin voimakkaasti. Puhuttelevimmillaan se tapahtuu usein puolitahattomasti.
Taiteellinen mestaruus punnitaan tarkoituksellisessa rajan rikkomisessa, jossa piilee aina sekä houkutuksensa että vaaransa.
Tunisialaisen Kaouther Ben Hanian ohjaama Hind Rajabin ääni kohottaa ainakin kierroksia.
KESKIÖSSÄ ON Gazan humanitaarinen kriisi, jonka lohdutonta kuvastoa on seurattu päivittäin uutisista kohta kahden ja puolen vuoden ajan, laajemmin jo pidempäänkin.
Hind Rajabin ääni
Ohjaus: Kaouther Ben Hania
Pääosissa: Saja Kitami, Motaz Malhees, Clara Khoury
2025, 89 minuuttia
★★☆☆☆
Sitä ovat kuuntelemassa Länsirannalla Punaisen puolikuun hätäkeskuksen työntekijät, jotka ovatkin fiktiivisiä roolihenkilöitä, monia poliittisen tilannedraaman ikiaikaisia perinteitä ja kliseitä noudattaen.
Dialogin yhdessä päässä on siis todellisuus, toisessa draama.
Omarin (Motaz Malhees), Ranan (Saja Kilani) ja muiden yritys noutaa Hind turvaan tyssää jatkuvasti erilaisiin esteisiin.
Porukan pomo on jo lähtökohtaisesti innoton lähettämään pelastajia matkaan. Työhuoneen seinällä on kuvia Israelin armeijan tulituksessa kuolleista pelastustyöntekijöistä, perheenisistä.
Lupa operaatioon pitäisi saada myös Punaiselta ristiltä ja terveysministeriöltä.
Aika kuluu, ja Hind pysyy puhelinyhteyden päässä, välillä tosin jo selittämättömästi kadoten.
Työntekijät tietysti yrittävät helpottaa Hindin oloa, mutta menettävät inhimillisen kestokykynsä kukin vuorollaan, kuka pyörtyen, kuka malttinsa menettäen.
Tyttö, joka viruu yksin autossa kuolleiden läheistensä keskellä edessään panssarivaunu, ei kaipaa kuin konkreettista pelastajaa. Ambulanssi ei kovin kaukana olisikaan.
HIND RIJABIN ÄÄNI perustaa kerrontansa siis todellisen päähenkilönsä viimeisiksi jääneisiin keskusteluihin – hänen itsensä osalta.
Hanian ohjauksessa korostuvat ennen kaikkea puhelinyhteyden toisesta päästä löytyvät näyttelijät ja heidän vaihtelevat tunnereaktionsa.
Avuttomuuden tunne puskee pintaan tavallaan voimakkaampana aikuisissa kuin Hindissä, joka tuntuu välillä jopa näennäisen tyyneltä ja uskovan pelastajiensa saapumiseen.
Aurinko alkaa kuitenkin laskea ja pimeä ennättää. Hindin kertautuvia avunpyyntöjä käytetään elokuvassa ennen kaikkea dramatisoimaan hänen epätoivoisesta pelastamisyrityksestään aikuisissa aiheutunutta tuskaa.
Kuulemme Hindiä omana itsenään elämänsä viimeisinä hetkinään, mutta se kaikki, mitä hän tosiasiassa kuuli silloin yhteytensä toisessa päässä, varmaankin ainoana, epämääräisenä turvanaan, on etäännytetty fiktiiviseksi mukaelmaksi.
Tässä piilee elokuvan ylitsepääsemätön, jopa härski eettinen epäkohta.
Voisiko vaikka arkipäiväisen onnettomuuden uhrina tavoittamattomissa viruvan lapsen viimeisten autenttisten äänten ympärille rakentaa tällaista, elokuvallisesti aika yksiviivaista jännitysnäytelmää? Ehkäpä ei.
Sodan ja sotarikosten karu todellisuus tuntuu aina murtavan taiteenkin ehkä sanattomasti sovittuja sääntöjä, vaikka Hind Rajabin äänen ilmeinen tarkoitus ei olekaan paha.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.
